”Näyttelykuratoinnin periaatteet ovat aika lailla samat, tekipä kokonaisuutta Tervon kylänraitille tai Ateneumiin. Vastaanotto on sen sijaan erilainen. Maailmalla vaikuttaa katsojatiheys, Tervossa jokaisen yksittäisen kokemuksen syvyys.”
Riitta Raatikainen Tervon Maa- ja kotitalousseura ry:n Facebook-sivulla.
Vanhat valokuvat olivat pitkään museoiden varastoissa ja yksityisten ihmisten albumeissa. Silloin tällöin joku kotiseutuharrastaja saattoi tehdä kirjan kuvista, mutta kovin laajasti kuvia ei ollut saatavilla. Museotkin pyysivät useimmiten korvauksia kuvien käytöstä.
Nykyisin elämme tässäkin asiassa yltäkylläisyyden ähkyä. Some on täynnä pitäjä-, kyläsivuja, joissa jaetaan niin museoiden kuin yksityisten vanhoja valokuvia. Olen itsekin ylläpitänyt tällaista kyläsivua Pöljällä. Muistan kuinka voimakkaita tunteita kotikylän kuviin ja niissä oleviin ihmisiin minussa syntyi. Mustavalkoinen mennyt maailma suorastaan sieppasi minut matkaansa.
Sittemmin somen kuvien vyöry on haalistanut kokemusta. Tämän vuoksi oli vallan mahtavaa, kun Tervon kylänraitin vanhat kuvat onnistuivat pysäyttämään kulkijan katsomaan taas tarkemmin. Näyttely 1900-luvun tervolaisia on esillä Tervon keskustassa, neljän tien risteyksessä.
Ensinnäkin kuvien taustalla oleva rima-aita on tosi hieno elementti. Minulla mielikuvissa vilisi heinäseipäät ja koivut, vaikka kyseessä on taloyhtiön pihaa suojaava aita.
Usein vanhoja kuvia käytetään palauttamaan maisema. Eli valitaan kuvia, joiden avulla voi verrata maiseman muutosta. Tässäkin näyttelyssä on yksi tällainen kuva, Tervonsalmen silta 1960-luvun puolivälin asussaan. Kuva on otettu melko tarkkaan näyttelypaikan kohdalta. Siinä kuvakulma johdattaa katsojaa pois Tervosta, mikä lienee ollutkin 1960-luvun meininki, kaupunkiin tai Ruotsiin työn perässä.
Muutoin kuvat kutsuvat viivähtämään entisten tervolaisten seurassa. He katsovat meitä rauhallisesti mökkireissun tai muun kauppakiireen keskellä. Heilläkin on ollut omat kiireensä, vaivansa ja ilonsa. Kenellä seutukunnan paras hevonen tai auto, toisella komea vartalo ja nuoruus, yhdellä ystävä ja lapsilla koko elämä edessä. Amerikasta on lähetetyssä kuvassa Edla Pulkkisen perheellä niin hienot vaatteet, ettei kenelläkään Tervossa! Vakava Väinö Nousiainen oli ehkä lähdössä sotaan, otatti vielä kuvan kotiväelle.
Ja sitten on Kontion Hilma, hän katselee jo pois, ehkä menneeseen ehkä tulevaan. Koko vuosisadan paino harteillaan.
Näyttelyssä on vain 12 kuvaa. Arvostan ratkaisua. Vähemmän on enemmän. Jokainen kuvan henkilö on tunnistettu ja näyttelyyn kuuluu opastetaulu, jossa kerrotaan taustat. Mutta näyttelyn kuvat puhuttelevat yli Tervon paikallishistorian. Ne kertovat meidän kaikkien yhteistä tarinaa. Hienoa, että kuvien annetaan puhua katselijalle paljaasti. Jos haluaa tietää lisää, voi tarkistaa opasteesta.
Lassilan talon keittiöpiialle oli annettu ohje: Jos opettajatar, emäntä Elsa Väänänen ei ole tullut vielä kello 10 illalla kotiin, niin hellan tulta ei enää tarvitse vahtia. Kansakoulunopettaja riensi tilaisuudesta toiseen, milloin oli koululla juhlajärjestelyjä, milloin kirkonkylällä kuoroharjoitukset tai opettaja oli kotikäynnillä. Keittiöpiika meni nukkumaan, mutta hellalle jäi muheva lämpö, jossa iltapala pysyi herkullisena myöhäänkin palaavan syödä.
Lähes kaikki yli 50-vuotiaat suomalaiset tuntevat puuhellan idean, sillä maaseudulla puuhella oli keittiön vakiovaruste yhdessä leivinuunin kanssa 1970-luvulle saakka. Uudisrakennuksiin puuhelloja ei enää rakennettu, sen sijaan leivinuuni piti vielä pintansa uusissakin taloissa. Kaupungeissa hellat säilyivät pitkään puutalokortteleissa ja vanhoissa kerrostaloissa. Sitten helppokäyttöinen sähköuuni korvasi puuhellan, joka jäi keittiön romutasoksi ja purettiin tarpeettomana pois.
Aloin miettiä hella-asiaa, kun pitkästä aikaa käytin itse puuhellaa ruuanlaitossa mökillä.
Hellan äärellä puuhastellessa muistin mummoni. Omista työotteistani, puiden laitosta hellan tulipesään ja kattiloiden siirtelystä hellan levyillä aukenikin muistojen reitti kotitupaan. Lapsuuden kodissa oli suuren leivinuunin yhteydessä puuhella ja kaksi kaasupoltinta. Tämä antoi mahdollisuuden tehdä kaikenlaista ruokaa nopeasti tai hitaasti kypsytellen.
Mummostani on säilynyt kuva, jossa hän jo hyvin iäkkäänä seisoo tuvassa uunin vierellä lattiaharja kädessään. Mummo oli pyörinyt hellojen ympärillä koko ikänsä, aluksi piikana ja miniänä, sitten emäntänä ja anoppina lapsuuden kodissani.
Anna-Helena Roivainen Hoikin Päivärinteellä 1960-luvulla.
Lasten rooli tuvan lämpökeskuksen ylläpidossa oli tietenkin puiden kantaminen. Varsinkin hellanpuut piti hakea vikkelästi, jos mummo komensi. Minun lapsuudessani tällaisiin tehtäviin lähtemisestä ei juuri lasten kanssa neuvoteltu. Hellan uunissa oli pidettävä käytön aikana jatkuvasti sopiva liekki.
Mökkikokemuksen perusteella puuhella on loistava lämmönlähde ja ruuanlaittoväline. Puita menee vähän, ruuan laiton ohessa voi lämmittää tiskivedet. Jälkilämmössä ruoka säilyy tuntikausia lämpimänä. Voisi siis sopia nykyaikaiseenkin elämänmenoon, jolloin perheenjäsenet napsivat omia aikojaan eväänsä. Mutta entä kun ei ole sitä keittiöpiikaa tai mummoa hyörimässä uunien ympärillä päivästä toiseen?
Mökillä kiireettömässä elossa hellan lämmittely ja kattiloiden siirtely sopivampaan kuumuuteen on mukavaa, mutta tuli siinä mieleen myös entisen elämänmuodon sitovuus. Jonkun piti aina jaksaa miettiä uunien lämmitysjärjestys ja ruuat. Naisväki arvaili leivinuunin lämmön käsituntumalta, sehän riippui puiden laadusta ja määrästä. Yhdellä lämmityksellä tehtiin monta ruokaa ruislevästä laatikoihin ja viimeisellä lämmöllä vielä uunipuuro. Aina oli hyvää ruokaa tarjolla.
Lähtö opiskelemaan oli minulle lupaus siitä, ettei elämäni kuluisi hellan ääressä hääriessä. Mutta siinä mökin hellalla kattiloita siirrellessä tuli mummoa ikävä. Hyvä kun häärit.
Pekka Niiranen, Työleirien saaristo. Työleirijärjestelmä Suomessa vuosina 1942-44.
Vuosia sitten minuun otti yhteyttä Risto Joutjärvi. Hän teki kirjaa äitinsä tietojen pohjalta naisten työleirijärjestelmästä Suomessa. Hänellä oli dramaattisia tietoja Heinäveden kurileiristä, jossa naisia olisi pahoinpidelty ja rääkätty. Hänellä oli myös tieto, että Siilinjärvellä olisi ollut naisten kurileiri. Olin aika skeptinen, mutta haastattelin muutamia sota-ajan kokenutta ja sen hyvin muistavaa siilinjärveläistä. Kukaan ei tiennyt sellaista olleen.
Risto Joutjärvi julkaisi kirjan äitinsä muistelmista. “Valvojana naisten erityisleirillä. Saara Tuukkasen muistelmat 1943-44.” Luin kirjan ja siinä oli paljon epäuskottavaa, mutta myös luotettavaa tietoa. Naisten työleirit jäivät vaivaamaan mieltä, mutta vasta nyt niistä on tehty perusteellinen tutkimus. Toimittaja, dosentti Pekka Niirasen väitöskirja hyväksyttiin syksyllä 2022.
Niiranen kuvaa tiukasti arkistolähteisiin nojaten työleirijärjestelmän syntyä ja erityisesti naisten osaa sodanaikaisessa leirijärjestelmässä. Työleirijärjestelmä syntyi, koska Suomi pani liikekannalle jatkosodan alussa 1941 lähes 700 000 miestä, jolloin kotirintamalle syntyi huutava työvoimapula. Kuinka taata metsäteollisuuden raaka-ainetarve, lämpö ja ruoka tällaisessa tilanteessa?
Kansakunta ponnisti voimansa äärimmilleen, kaikki vähemmän tärkeät tai ei niin kiireelliset investoinnit siirrettiin hamaan tulevaisuuteen työvoimapulan vuoksi. Esimerkkinä Niiranen kertoo Jännevirran siltatyömaan, joka lykkääntyi sodan vuoksi.
Aluksi kansaa innostettiin talkoisiin. Niihin osallistuttiinkin innokkaasti. Sitten ryhdyttiin tarkastelemaan työvoiman vajaakäyttöä ja kuntien työvoimapäälliköt saivat tehtäväkseen siirtää työvoimaa, esim. lomautettuja tehdastyöläisiä muihin töihin.
Sota-aikana oli voimassa työvelvollisuus, joka koski periaatteessa kaikkia terveitä 18-56-vuotiaita kansalaisia. Työvelvollisuuslaki (1942) antoi mahdollisuuden rangaista työvelvollista sakoilla ja vankeudella, jos työmääräystä ei noudatettu.Suomessa järjestettiin jopa työvelvollisuuskutsunnat niin miehille kuin naisillekin vuonna 1943.
Kaikkien oli työskenneltävä ”työrintamalla”. Pelkillä talkoilla ei talouden tarpeita tyydytetty. Niiranen kuvaa tutkimuksessaan, kuinka ensi haravoitiin työttömät, ”valesairaat” ja puolikuntoiset miehet töihin. Sitten katse kääntyi ”joutilaisiin” naisiin, koululaisiin ja vankityövoimaan. Lopulta jopa pienten lasten äitejä määrättiin työpalvelukseen, lapset oli laitettava muualle hoitoon. Lisäksi alettiin kiinnittää erityistä huomiota ”työtä vieroksuvaan aineekseen” tai ”pahantapaista elämää” viettäviin naisiin.
Leirityö oli useimmiten maataloustyötä, metsätöitä, halonhakkuuta, turpeennostoa yms. Aluksi ajateltiin, ettei metsätyö sovi naisille. Sittemmin ajattelu muuttui ja naiset työskentelivät hyvinkin karuissa olosuhteissa ja heikoissa varusteissa metsätöissä.
Passituksen työleirille voi saada henkilö, joka ei noudattanut oman kuntansa työpäällikön työmääräyksiä. Aluksi työleireille passittamisesta päätettiin ministeriötasolla, mutta myöhemmin työvoimapiiri antoi päätökset. Kunnan työvoimapäälliköllä oli esittäjänä paljon valtaa. Niirasen tutkimuksen yksi erityinen ansio on siinä, että siinä on runsaasti tapauskertomuksia ihmisistä byrokratian rattaissa. Työministeriö, työvoimapiiri, kunnan työvoimapäällikkö ja työvoimalautakunta pallottelivat päätöksiä keskenään.
Byrokratiasta esimerkkinä leirien kategoriat. Oli tavallinen työleiri, erikoisleiri ja vielä erityinen työmuodostelma. Viimeinen leirimuoto oli selkeästi rangaistusluontoinen. Työvelvollisuutta laiminlyönyt henkilö voitiin määrätä erityiseen työmuodostelmaan eli kurileirille enintään vuodeksi. Kurileiri tarkoitettu henkilöille, jotka niskuroivat työmääräyksiä vastaan, karkailivat tai elivät pahantapaista elämää. Viimemainitulla tarkoitettiin juopottelua ja prostituutiota.
Paikallisesti kiinnostavaa tutkimuksessa on se, että Lapinlahdella oli peräti kaksi naisten kurileiriä, toinen Karvasalmella ja toinen Martikkalassa 1943-44. Karvasalmen leiri muutti vielä loppuajoikseen Pajujärvelle. Leiriläiset asuivat nuorisoseurantalossa ja parakeissa. Lapinlahden leirit olivat metsätyöleirejä. Lisäksi alussa mainitsemani Siilinjärven metsätyöleiri on Niirasen mukaan ollut toiminnassa lyhyen aikaa marras-joulukuussa 1943. Ei ole tietoa, missä leiri sijaitsi.
Saara Tuukkanen ja Karvasalmen leirin naiset yhteiskuvassa vuonna 1944. Kuva Risto Joutjärvi.
Leirijärjestelmä oli byrokraattinen ja ilmeisen tehoton työsuoritusten osalta. Erikoistyöleireillä oli Suomessa Niirasen mukaan noin 2300 henkilöä. ”Työleiriltä saadut tulot eivät millään tavoin vastanneet leirien ylläpitokustannuksia, eivätkä leiriläisten henkilökohtaiset palkkatulot riittäneet edes päivittäisen aterian maksamiseen. Työleirejä katsottiin kuitenkin tarvittavan, sillä niille määrätyt henkilöt olivat poissa muiden silmistä, jolloin he eivät heikentäneet kotirintaman yhteishenkeä ja työmoraalia.”
Leirikontrollin alistamaksi joutuivat jo muutenkin yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olleet naiset. He olivat köyhiä, kouluttamattomia tai alkoholisoituneita ja jotkut heistä olivat elättäneet itseään prostituutiolla. Poliittisista syistä leireille ei Niirasen mukaan jouduttu. Voikin olla niin, että äärivasemmiston aktiivit olivat jo vankilassa. Lisäksi vapaana olevat noudattivat yhteiskunnan sääntöjä pysyäkseen toimintakykyisenä. Kommunisteilla oli jonkin verran maanalaista toimintaa jatkosodan aikana.
Niirasen tutkimus on tavattoman tärkeä työ. Se näyttää karulla tavalla, kuinka lain turva on hauras kriisiaikoina. Varsinkin, jos et ole ns. kunnon kansalainen. Toisaalta työ osoittaa myös sen, että aivan laittomaksi meno ei yltynyt. Viranomaisten päätöksistä valitettiin ja ratkaisuja oikaistiin. Olen melko varma, että Niirasen tutkimus ei jää viimeiseksi aiheesta.
Sukututkimusharrastukseen on varmasti yhtä monta motiivia kuin on sukututkijaakin. Kerron nyt hiukan omista harrastuksistani. Ensiksikin en ole koskaan pitänyt itseäni sukututkijana, koska harrastukseni on suuntautunut mikrohistoriaan kylän tasolla. Nykyisin ajattelen, että olen sukututkija siinä mielessä, että olen tutkinut sukuni elinpiiriä ainakin viiden sukupolven ajalta.
Eräänä innoituksen hetkenä nimittäin keksin, että alan tutkia ja kirjoittaa ihmisistä ja asioista, jotka ovat tapahtuneet kahdeksan kilometrin säteellä syntymäkodistani.
Miksi kahdeksan kilometriä? Ajattelen, että se on noin 10-vuotiaan lapsen maailman piiri 1960- ja 1970-luvun vaihteen Pohjois-Savossa, pienviljelijäperheessä. Vähän isompi kuin koulupiiri, mutta rajaus tiivistää elinpiirini aika hyvin.
Sattumoisin isäni puolen suku on asunut lähes koko ajan tuon piirin sisällä. Välillä mietinkin, että olen ehkä kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa suvun tarinaa ja keskittynyt nyt kymmenen vuotta lähipiiriin. Kuin sipuli, kerros kerrokselta kohti ydintä, kyyneleitä vältellen?
Jotkut terapeutit käyttävät menetelmänä sukuselvitystä. Sukua tutkimalla voi etäännyttää itsensä hetkeksi, koettaa katsoa objektiivisesti läheisiään, edeltäviä sukupolvia ja heidän mahdollisuuksiaan historian kriiseissä ja rakennemuutoksissa.
Mitä isäni puolen suku oli oppinut historiasta ja elämästä?
Mikkajärvi 2020.
Isosoisoukkini Lassi Roivainen Mikalla kuoli kuumeeseen 1833, saman kulkutaudin uhriksi joutui myös hänen vanhin poikansa Jussi. 1830-luvun alussa Suomea koetteli kulkutautien rypäs, joka näkyy väestötilastoissa huomattavana kuolleisuuden nousuna. Mikan kylä on Kuopio-Iisalmi tien välittömässä läheisyydessä, joten taudit saavuttivat asukkaat helpommin kuin syrjäisten kylien ihmiset.
Lassin tilan peri hänen poikansa Taavetti, isoisoukkini. Mikan tila oli varsin vaatimaton, perunkirjoituksen mukaan tilalla oli kolme lehmää, ruuna, kaksi lammasta ja jonkin verran tavallisia maatilan tarve-esineitä. Taavettikin oli jo saanut kokea elämän arvaamattomuutta, sillä hänen ensimmäinen puolisonsa oli kuollut tuberkuloosiin, Taavetilla oli yksi pieni tytär huollettavanaan.
Taavetti näyttää kuitenkin ajautuneen alenevaan säätykiertoon. Hän meni uusiin naimisiin Kaisa Toivasen kanssa, mutta myi tilansa 1843 sukulaisilleen ja muutti Kuopion pitäjään. Sieltä matka jatkui Maaningan Hamulaan ja lopulta loiseksi Pöljän kylälle. Pieni piiri maantieteellisesti.
Pöljällä perheeseen syntyivät vielä lapset Taavetti ja Eeva Sohvi.
Isoisoukki Taavetti kuoli horkkaan 1856. Puoliso Kaisa kuoli 1865, hän oli ajautunut kylän kirkonvaivaisten ryhmään. Nuorimmat perheen lapset jäivät orpoina Pöljän kylällä, mutta kyläyhteisö antoi turvan tuolloin 12- ja 10-vuotiaille lapsille. Erityisen merkityksellistä tämä oli, sillä vuosina 1866-68 Suomea koetteli katovuodet, siitä seurannut nälkä ja kulkutautien riesa. Kaisa Toivasella oli sukuyhteys Pöljän kylällä tilallisina jo pitkään vaikuttaneisiin Toivasiin. Isoukkini Taavetti on merkitty kirkonkirjoissa Pulasteen talon kasvattipojaksi, tila oli tuolloin Toivasten hallussa.
Molemmat lapset asettuivat Pöljälle, menevät naimisiin ja aloittivat itsenäisen elämänsä.
Näin isoukillani Taavetilla oli omassa kokemuksessa isän ja äidin kuolemat hänen ollessaan vielä lapsi. Lisäksi hän koki nälkävuodet niin, että puute ja pula tuli varmasti tutuksi. Taavetti aloitti hiljaisen, kovalla työllä lunastetun nousu loisesta torppariksi ja lopulta kokotilan vuokraajaksi eli lampuotiksi.
Taavetti Roivainen ja Wilhelmiina Lipponen.
Taavetti sai torpparisopimuksen puolisonsa Wilhelmiina Lipposen kanssa vuonna 1882 Saarismäkeen, joka oli syrjäinen korpi. Sinne puolisot ja kasvava lapsikatras kaskesivat ja raivasivat pellot, rakensivat pytingit. Pariskunnan savutupa oli muuten vielä asuttuna ja käytössä 1960-luvun alkupuolella. Silloin siellä ei kylläkään enää asunut Roivaisia.
Taavetin ja Wilhelmiinan sukupolvi sai elää aikana, jolloin Suomen luonnonolot olivat suotuisat ja väkiluku kasvoi. Puolisoiden yhdeksästä lapsesta kahdeksan eli aikuiseksi ja perusti perheen. Heidänkin lapsilleen kuitenkin riitti suuria mullistuksia, kuten 1. maailmansota, Suomen itsenäistyminen ja sisällissota. Pohjois.Savossa nämä murroskaudet näkyivät huomattavasti lievemmin kuin eteläisessä Suomessa. Ei ollut sotatoimia, ei poliittista terroria sen paremmin punaisten kuin valkoistenkaan tekemänä. Taavetin ja Wilhelmiinan pojat olivat vähän yli-ikäisiä sotimaan, joten kukaan heistä ei ollut aseissa.
Taavetin ja Wilhelmiinan torpparisopimusta ei jatkettu 1903. Muistitietojen mukaan tämä oli suuri pettymys Taavetille ja Wilhelmiinalle, sillä perhe oli rakentanut 25 vuotta elämäänsä Saarismäkeen. Heille kävi kuitenkin hyvin, sillä he saivat viljeltäväkseen varsin ison tilan Pöljällä, lähellä entistä torppaa. Heistä tuli kokotilan vuokraajia eli lampuoteja Hoikin tilalle.
Hoikin tilan päärakennus. Täällä Roivaisten suurperhe asui 1904-1930.
Perheen lapsista Kusti ja Taavetti jäivät viljelemään tilaa, kun heidän vanhempansa ikääntyivät. Roivaala oli ihan komea talo Hoikin kylällä. Kun vanha Taavetti kuoli vuonna 1924, niin pojat päättivät jatkaa yhteistaloutta. Niinpä Taavetti nuoremman ja Kustin lapset elivät lapsuuttaan yhdessä. Kustilla oli Anna-Helena Sirviön kanssa kolme lasta ja Taavetilla Hilma Myöhäsen kanssa 13.
Vuonna 1929 suuri lama iski Pöljällekin. Se aiheutti taloudellisten riskien toteutumista, Roivaisten tilan omistajat halusivat myydä tilansa. Ensimmäiseksi he tarjosivat tilaa Kusti ja Taavetille, jotka eivät uskaltaneet velkaantua ja ostaa tilaa. Erityisesti Taavetti oli kauppaa vastaa, jolloin tila myytiin ulkopuoliselle. Veljesten yhteistalous hajosi ja kumpikin osti pienen tilan itselleen.
Tähän liittyy sukutarina, kuinka Kusti masentui syvästi 1930-luvun alun laman aikaan ja pelkäsi menettävänsä kaiken. Uuden tilan ostoon oli otettu lainaa. Hänen puolisonsa Anna-Helena kertoi myöhemmin, että ”kyllä minä työn tein Kustin kanssa, että ei olisi ihan hulluksi tullut”.
Kusti ja Anna-Helena Roivainen 1940. Kuvan tyttö on kasvattilapsena perheessä kasvanut Hilkka Ollikainen.
Tämä tarina kosketti minua. Ensimmäisen kerran kuulin mainittavan masennusta perheessäni, vaikka olen itse eläkkeellä masennuksen takia, sisareni eläköityi myös saman vaivan takia.
Entäpä, jos se tosiaankin on sukuvika, kun suksi ei luista? Siirtyikö Taavetin ja Wilhelmiinan nälkävuosista, taudeista ja torpparin elämän epävarmuudesta opittu tieto Kustille? Toisaalta erkaantuminen omaan talouteen saattoi myös olla erittäin stressaavaa ihmiselle, joka oli nähnyt sukusiteiden yms. merkityksen vaikeuksissa. Velka ja itsenäistyminen olivat vaikea yhtälö. Ongelmista selvittiin. Tilaan hankittiin vielä 1930-luvulla vähän lisämaata.
Kusti-ukkini ja Taavetin sukupolvi oli Pohjois-Savossa saanut elää suhteellisen väkivallattoman vaiheen historiassa 1850-luvulta alkaen. Sen sijaan heidän 1910-luvulla ja myöhemmin syntyneet lapsensa joutuivat kohtaamaan talvisodan ja jatkosodan kauhut, kuoleman ja kärsimyksen.
Kustin ja Taavetin laajennetusta perheestä, joka eli yhteistaloudessa aina vuoteen 1930 saakka, kuoli sodissa kaksi poikaa, Taavetti ja Väinö. Lisäksi näiden poikien serkku Pekka Roivainen kuoli myös. Nämä perheet elivät lähekkäin, nuoret miehet olivat eläneet yhdessä koko lapsuutensa. Väinö oli isäni veli. Isäni tuli sodasta fyysisesti terveenä kotiin, mutta kai kaikilta rintaman kauhut kokeneille jotakin mielen pohjalle jäi. Hän otti vuonna 1956 isänsä Kustin kuoltua tilan isännyyden.
Minulle on tullut kuva, että isän puolen sukuni on ollut tavattoman työteliästä ja yritteliästä väkeä. Isänikin laajensi tilaa ja seuraavat sukupolvet ovat jatkaneet viljelyä sitkeästi. Mutta työteliäisyyden rinnalla on selvästi havaittavissa taipumus masennukseen. Ei ehkä ihan kliinisessä mielessä, että olisi tarvittu lääkärin apua, mutta tietynlainen pessimismi on näkynyt. Olemme olleet varsin varovaisia, riskin ottaminen ei ole ollut suvulleni tyypillistä. Varovaisia, vaatimattomia, ahkeria ja enimmäkseen yhteisöön sopeutuvia.
Nykyisin ihmisiä pidetään kovin omavoimaisina yksilöinä, joiden mielenterveyttä psykologisoidaan lehtien palstoilla ja kotikeittiöissä. Minulle suvun vaiheiden tunteminen on avannut yhteiskunnallisen näkökulman psyykkiseen hyvinvointiin. Jokainen ihminen syntyy aikaan ja paikkaan.
Hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneenä ja sen turvaverkoista nauttineena ihmisenä olen itsekin ajatellut, että mieleni vaivat ovat vain minun vaivojani. Elämääni on helpottanut yleinen elintason nousu 1960-luvulta, hyvä koulutus ja terveydenhuolto. Olen syntynyt jatkuvaan edistykseen. Silti minä väsyin, sammuin parhaassa työiässä. Ajattelen, että minussa on ollut haurautta ja säröjä, jotka altistivat masennukselle.
Nykyisin puhutaan resilienssistä. Sillä tarkoitetaan ihmisen kykyä kovankin iskun kohdatessaan löytää jotakin myönteistä, löytää ratkaisu. Eikä luovuttaa, särkyä, masentua. Sitä minulla ei tainnut olla. Sen sijaan paljon sisua, ruhjovaa yrittämistä ja viimeiseen asti pinnistämistä.
Viime vuodet ovat osoittaneet, että edeltävien sukupolvien vitsaukset ja elämänkriisit eivät ole hävinneet edes meidän eurooppalaisten jokapäiväisestä elämästä. Yllättäen nuo niin kovin kaukaiset muinoisten sukulaisten kokemat historian vaiheet ovatkin alkaneet tuntua läheisiltä ja aivan mahdollisilta kokemuksilta myös 2000-luvun suomalaisena.
Masennuksen sanotaan olevan suomalainen kansansairaus. Minusta sitä pitäisi tutkia myös historian valossa. Sukupolvet siirtävät taakkojaan seuraaville. Niitä taakkoja totisesti on riittänyt myöhään vaurastuneessa ja sotien runtelemassa Suomessa.
Roivaisten pienviljelijätilan suuri investointi. Eipä osannut Aira vielä ajaa traktoria. Kuva 1960-luvun puolivästä.
Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen voittajat kävivät oikeutta sodan aikana ja sotaa edeltävänä aikana tehdyistä maanpetoksellisiksi katsotuista teoista. Sodan aikana valkoiset pidättivät rintaman takana mitä erilaisemmista syitä punaisiksi tiedettyjä tai epäiltyjä. Tämän lisäksi huhti-toukokuun vaihteessa kymmenet tuhannet punaiset jäivät vangiksi, kun punaisten valta kaatui koko maassa. Rikoksiksi katsottiin esim. työväenyhdistyksessä toimiminen, lakkoihin kiihottavat puheet, punakaartiin kuuluminen ja sen mukana esim. takavarikoihin, ryöstöihin, murhiin yms. osallistuminen, rintamataisteluihin osallistuminen ja punakaartiin kuuluminen.
Pidätetty kuulusteltiin valmiiksi tehdyn kysymyslomakkeen mukaan, kuulustelun suoritti joko oman paikkakunnan suojeluskunnan esikunta tai vankileirin toimitsijat. Asia eteni valtiorikosoikeuteen tai syyte jätettiin nostamatta. Vangeilla oli mahdollisuus valittaa yli kahden vuoden vankeustuomioista valtiorikosylioikeuteen. Kuolemantuomioista voi anoa armoa.
Kesäkuun lopulla 1918 alkoivat valtiorikosoikeudet toimia. Niiden arkistot ovat säilyneet ja ne ovat myös luettavissa avoimesti verkossa. Kuka tahansa voi tutkia oman paikkakuntansa tai sukunsa osallisten vaiheita näiden arkistojen avulla.
Tämä oikeudellinen prosessi tuotti joidenkin vankien kohdalla varsin muhkean tietopaketin. Vangit kirjoittivat itse puolustukseen pitkiäkin selvityksiä ja hakivat kotiyhteisöstään kansalaiskelpoisuutta todistavia lausuntoja työnantajilta ja muilta todistajilta. Oman paikkakunnan suojeluskunta saattoi antaa vangista tarvittaessa lausunnon. Lisäksi mukana on virkatodistukset. Sukututkijalle ja paikallishistorian tutkijalle aineisto voi olla melkoinen aarrearkku.
Aineiston käytössä ei kuitenkaan voi olla liian varovainen, sillä on muistettava lähteiden syntyhistoria. Kuulusteltavat ovat henkensä hädässä, jokainen koettaa henkikultansa pelastaa. Vaikka kuulustelun lopuksi kuulustelija arvioi kuulusteltavan luotettavuutta, arkiston käyttäjän on syytä koko ajan muistaa tilanne.
Lausunnon antajalla voi olla vanhoja kaunoja tai erityinen tarve pelastaa vangittu. Jos vangittu sai ankaran vankeustuomion tai kuolemantuomion, niin läheiset etsivät kiireellä hyvän mainetodistuksen antajia.
Jokainen joutuu miettimään löytämiensä tietojen julkaisemisen mielekkyyttä ja tarpeellisuutta itse. Niin tuomittujen omaiset kuin tuomitsijatkin voivat kokea voimakkaita tunteita vuoden 1918 tapahtumiin. Vuosi 1918 on yllättävän lähellä.
Itse olen kylläkin kokenut, että enimmäkseen ihmiset ovat iloisia, kun saavat tietoja sukulaisistaan. Yhtään ikävää kokemusta minulla ei ole, vaikka kylähistorian blogissani olen kertonut mm. paikallisen punaisen murhamiehen tarinan.
Seuraavassa kerron joitakin Roivainen, Roivas, Roivanen suvun jäsenten kohtaloita vuoden 1918 sodassa.
Aatami Roivainen, hurskas kurjuus savolaisittain
Lapinlahden kirkko ja kirkonkylä 1900-luvun vaihteessa.
Aatami Roivainen syntyi Lapinlahden Ollikkalassa 2.11.1877. Suku omisti Kuosmalan tilan. Ilmeisen vakavarainen perheen elämä suistui raiteiltaan, sillä Aatamin äiti sairastui keuhkotautiin ja perheen lapsista ainakin yksi tyttäristä kuoli samaiseen tautiin. Aatami joutui lopulta isänsä kanssa Lapinlahden vaivaistaloon. Heikki-isä elätti itseään renkinä. Jossakin vaiheessa Aatami Roivainen muutti pois Lapinlahdelta Viipuriin, jossa hän työskenteli Diesel Woodin palkkalistoilla. Yhtiö omisti Karjalassa sahoja, Pitkärannan selluloosatehtaan ja harjoitti laivaliikennettä. Aatami Roivainen sanoi olleensa viimeksi yhtiön töissä Galitsiassa!
Kun sota syttyi tammikuussa 1918, Aatamikin jäi työttömäksi. Hän kertoi kuulusteluissa joutuneensa pakolla punakaartiin Viipurin kadulla kävellessään helmikuussa 1918. ”Koska oli pakko ja kaartissa sai ruokaa ja palkkaa.” Aatami Roivainen ei ollut terve, kuulusteluasiakirjassa mainitaan hänellä olevan ”suuri kasvi selässä”.
Aatami kertoi olleensa koko ajan Viipurissa, kuorineensa perunoita, siivonneensa ja lämmittäneensä punakaartin tiloja. Hyvin monet kuulusteltavat sanoivat joutuneensa olosuhteiden pakosta punakaartiin, ei varmasti ollut viisasta muuta sanoakaan kuulustelutilanteessa. Aatamin näkyvästi huono terveys sai kuitenkin kuulustelijan mainitsemaan asiakirjassa, että Roivaisen lausunto vaikuttaa uskottavalta. Hän pidettiin töpinän miehenä. Hänellä ei myöskään ilmeisesti ollut minkäänlaista ammattiyhdistys- tai puoluepoliittista historiaa.
Kun punaiset antautuivat, niin Aatami jätti aseensa Viipurin kasarmille ja käveli kotiinsa, Mustainveljestenkatu 14. Hänet pidätettiin kotoaan.
Vangittuja punakaartilaisia Viipurin keskuskasarmilla. Kansan arkisto.
Oikeus tuomitsi Aatami Roivaisen avunannosta valtiopetokseen kolmeksi vuodeksi vankeuteen, mutta tuomio annettiin ehdollisena ja hänet vapautettiin välittömästi viiden vuoden koetusajalla. Ratkaisuun varmasti vaikutti Aatamin näkyvä sairaus ja ilmeisen vaatimaton osuus sotatapahtumissa. Vaikeasti sairas, vankileirillä kolme kuukautta virunut Aatami muutti takaisin Lapinlahdelle sukulaistensa hoiviin Ollikkala 27.
Roivaan veljekset kapinan pyörteessä, ei sattumalta eikä pakolla
Ivar Roivas (s. 1898)
Pankakoski. Ruukki ja tullimylly. Kuva I.K.Inha, Museovirasto.
Pielisjärven Pankakoskella toi 1800-luvulla ruukki, jossa Johan Roivas toimi. Kun ruukin toiminta loppui, Johan Roivas muutti perheineen Taalintehtaalle. Johan Roivas oli aktiivinen työväenyhdistyksessä, ammattiyhdistyksessä ja osuustoimintaliikkeessä. Hänen poikansa Ivar Roivas kasvoi oletettavasti ruukkimiljöössä työväenaatteisiin. Hän aloitti työskentelyn 16-vuotiaana Taalintehtaalla. Hän liittyi myös ammattiosastoon ja työväenyhdistykseen. Vuonna 1918 hän oli ammattimies valssaamossa.
Taalintehtaan työväentalo. Työväenarkisto.
Ivar Roivas ilmoittautui vapaaehtoisena Taalintehtaan punakaartiin. Roivas kertoi avoimesti sotataipaleensa kuulusteluissa, hänet oli viety Tampereelle ja sieltä Ikaalisten rintamalle. Hän oli osallistunut taisteluihin Kyröskoskella ja perääntynyt joukkojen mukana Tampereelle, siellä hän haavoittui käteen ja jäi valkoisten vangiksi Pispalassa.
Ivaria ei yhdistetty murhiin tai ryöstöihin, mutta Taalintehtaan suojeluskunnan esikunnalta antoi hänestä hyvin ikävän lausunnon. Ivar oli ”täydellinen huligaani ja huono työmies, ei kaivatakotiin”.
Ivar Roivas sai tuomiokseen kolme vuotta vankeutta ja menetti kansalaisluottamuksen viideksi vuodeksi.
Juho Onni Alexander Roivas (s.1892)
Iivarin vanhempi veli Onni eli jo sisällissodan aikaan omillaan, hän työskenteli Helsingissä. Siellä hän myös liittyi punakaartiin maaliskuussa 1918 (omien sanojensa mukaan) ja hänet lähetettiin Satakuntaan vahvistamaan punaisten rintamaa Porin suuntaan. Helsingissä punakaarti oli oli ainakin paperilla hyvin organisoitu, sillä Onni Roivaan joukko-osasto oli Helsingin punakaartin 2. rykmentti, 2. pataljoona ja 4. komppania.
Havulinna. A.AhlströmOsakakeyhtiön Noormarkun ruukkialue. Satakunnan museo.
Onni kertoi olleensa aluksi viikon Helsingissä Marian sairaalassa umpilisäkkeen tulehduksen vuoksi, jonka jälkeen hänet lähetettiin Noormarkkuun. Siellä hän sanoi olleensa ”majavahtina” vuorineuvos Walter Ahlströmin kodissa, Havulinnassa, jonka punaiset olivat ottaneet esikuntansa käyttöön.
Punaisen terrorin uhrina kuoli 10.3.1918 Noormarkun Kolialahdessa 16 pääasiassa Ahlströmin pääkonttorin johtohenkilöä. On sanomatta selvää, että kaikkia niitä punaisia joukkoja ja yksilöitä epäiltiin, jotka oleskelivat tuohon aikaan paikkakunnalla. Juho sanoi poistuneensa Noormarkusta 30.3.1918 ja palanneensa Helsinkiin. Siellä hän ei omien sanojensa mukaan osallistunut enää taisteluihin. Juho vangittiin Pitkälläsillalla 13.4.1918.
Jokainen vangittu joutui miettimään tarkoin sanojaan kuulusteluissa. Moni kertoo olleensa sairaana, vain vartiopalveluksessa, pakolla aseissa yms. Erityisen tärkeää usein oli olla ”jossakin muualla”. Esimerkiksi Noormarkun tapahtumat johtivat laajoihin kostotoimiin, jossa tuomioita annettiin summamutikassakin.
Juho oli vankina Suomenlinnassa, jossa valtiorikosoikeus tuomitsi hänet avunannosta valtiopetokseen kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa 8 vuodeksi. Roivas anoi armoa tuomiostaan, jota hänelle ei suotu.
Santahaminan vankileiti. Museovirasto.
August Roivanen – kiviäheittelemällä hankaluuksiin
Rautateiden solmukohtien hallitsemisesta tuli Suomen sisällissodan yksi strateginen tavoite. Juuri kapinan alla valmistui testauskuntoon Jyväskylän-Pieksänmäen rataosuus. Se yhdisti Suomen rataverkon tehokkaasti. Rataa oli rakennettu vuosina 1914-1918. Vielä keväällä 1918 ratatöissä oli arviolta 1500 miestä. Merkittävä osa näistä radanrakentajista tiedettiin punaisiksi. Valkoiset saivat kuitenkin varmistettua radan käyttöönsä jo helmikuun alussa. Silti sabotaaseja pelättiin ja radan varren punaiset puristelivat epäilemättä nyrkkiä taskussa.
Rataosuudella tapahtui välikohtaus maaliskuussa 1918. Leppälahdessa Ruokosaaren puoleisen sillan työmiehet heittelivät kiviä rataa vartiovia suojeluskuntalaisia kohti. Kivien heittely loppui vasta, kun suojeluskuntalaiset ”ankarasti käskivät”. Mieti, että ampuivatko vartijat ilmaan tms. Vartijat kutsuivat paikalle lisävoimia ja kaiken kaikkiaan 14 miestä pidätettiin. Heidän joukossaan oli August Roivanen, perheetön, Kuopiossa 17.9.1897 syntynyt ratatyömies.
Pidätetyistä kahdeksan joutui tarkempaan syyniin Haapakosken (Vaajakoski) suojeluskunnan esikuntaan. Kivien heittely ei ollut ei sitten lopulta ollut pidätettyjen suurin ongelma, sillä tutkijoiden mielenkiinto kohdistui nyt miesten tekosiin aiemmassa elämässä.
August Roivanen oli aktiivinen työväenliikkeessä ja oli osllistunut 1917 syksyllä suurlakon aikaan paikallisen järjestyskaartin toimintaan. Järjestyskaarti oli takavarikoinut valkoisiksi tiedetyiltä henkilöiltä aseita lakon aikana. Augustin epäiltiin olleen mukana näissä ”aseryöstöissä”. Haapakosken suojeluskunnan esikunta antoi Roivasesta suopean lausunnon, ”on rauhallinen ja hyvä työmies, epäillään kuitenkin osallisuudesta aseryöstöihin syksyllä 1917”. Roivanen siirrettiin Jyväskylään vankileiriin, mahdollisti vanhalle oluttehtaalle.
August Roivanen sai työnantajaltaan kiittävät lausunnot työtaidosta, ahkeruudesta ja miehen luonnettakin kehuttiin. ”On käyttäytynyt kiitettävästi ja raittiisti. Ei ole kiihkoilija” ja ” Tunnettu siivoksi ja rehelliseksi kansalaiseksi.”
August Roivanen vapautettiin ehdonalaisvapauteen 5.7.1918, eikä hänelle tullut valtiopetossyytettä. Silti hän tuli olleeksi vangittuna lähes neljä kuukautta.
Kaikki tarinat olivat vähän erilaisia, Taalintehtaan punakaartiin liittyminen oli varmaan puolittain velvollisuus Roivaan suvun jäsenille. Alueen työväenliikkeellä oli vahvat organisaatiot ja sosialismin aatetta kannatettiin perheessä jo toisessa polvessa. Aatami Roivainen tuo minulle mieleen Sillanpään Hurskaan kurjuuden Juhani Toivolan tarinan.
August, Akusti Roivanen taas olisi altis ehkä enempäänkin, mutta sodan rintamalinjat tavallaan pelastavat hänet pahemmasta pulasta. Tiedämme kuitenkin, että vasemmistolaisuus jäi vahvasti elämään perheessä seuraavaankin sukupolveen.
Mietteitä Lapinlahden kotiseutuseminaarin jälkeen lokakuussa 2022
Kokkosenlampi Siilinjärvellä. Kansakouluni oli täällä, nykyisin liikun usein lammella.
Pohjois-Savon kotiseutuyhdistysten liitto järjesti jo perinteiseksi muodostuneen kotiseutuseminaarin Lapinlahdella 15.10.2022. Tapahtumaa tukee Pohjois-Savon liitto. Tilaisuuden sujuvista järjestelyistä vastasi tällä kertaa Lapinlahden kotiseutuyhdistys, jonka 70-vuotisen taipaleen juhlistamiseen seminaari istuikin vallan mainiosti.
Seminaarin teemana oli pohtia kadotettuja ja uudelleen löydettyjä kotiseutuja. Pyydetyt puhujat saivat tietysti varioida teemaa haluamallaan tavalla. Puheenvuorot käyttivät FT Kaarina Kananen, FT Hannu Heikkilä ja kirjailija Minna Kettunen. Näistä puheenvuoroista syntyi ehyt, kiinnostava ja liikuttavakin kokonaisuus.
Että voi kadottaa jotakin, se pitää ensin olla olemassa. Kotiseutu on tutun polun tai kadun tuntu jalkapohjissa, uimapaikan viileä pulahdus veden pehmeään syliin, keinun hurja vauhti ja mahanpohjassa tuntuva pelonsekainen riemu.
Kotiseutu syntyy lapsuuden kokemuksista, sukujuhlista ja tarinoista. Se on hajuja, makuja ja yhteisiä kokemuksia toisten ihmisten kanssa, muistoja sukulaisista ja läheisistä jossakin paikassa. Kotiseudulla ja lapsuudessa päivittäiset kokemukset rakentavat vastausta lapsen kysymykseen: ”Kuka minä olen maailmassa?”
Kaarina Kananen on tutkinut siirtokarjalaisten sopeutumista Ylä-Savoon. Hänen puheenvuorostaan jäi mieleen syvällinen ymmärrys ensinnäkin kotiseudun merkityksestä ja sen menetyksen trauman ymmärtämisestä. Lapsuudenkodin menetys voi olla kuin kuolema, josta eloon nouseminen vaatii uudessa ympäristössä hyväksyvää kannattelua, kokemusta uuteen yhteisöön kuulumisesta ja myönteisten kokemusten kokemisesta.
Suuria menetyksiä kokeneita ihmisiä on kuultava. Sieltä kasvaa toipuminen.
Kananen korosti myös menetyksiä kokeiden ihmisten tarvetta turvalliseen tilaan ja ihmisoikeuksien mukaiseen kohteluun. Kiinnostava oli myös ajatus sisäisestä kotiseudusta, jonka ymmärsin lapsuudesta asti kumpuavana kokemuksesta, että on kotona maailmassa. Sen yksi taso on esimerkiksi vahva hengellinen elämä.
Taivasmäki Nilsiän Lammasahossa. Kuva Jouni Kiimalainen.
Minna Kettunen on perehtynyt kirjailijantyössään Lapinlahden alueen historiaan ja ihmisiin. Hän on tutkinut mm. Halosen taiteilijasuvun vaiheita sekä perehtynyt Lapinlahden siirtokarjalaisten tarinoihin. Häneltä on juuri ilmestynyt evakuoitujen tuloa Alapitkälle kuvaava romaani Jaetun maan lapset.
Pekka Haloselle kotiseutu säilyi vahvana tunnesiteenä, muistoina salakkaverkoilla käynnistä ja Väisälänmäestä. Kuitenkin hänen kotiseutusuhteeseen liittyi vaikea särö, joka vei hänet vuosikymmeniksi pois Lapinlahdelta. Taiteilijoihin kohdistettu pilkka ja ahtaat ajatusmallit satuttivat häntä syvästi. Joskus kotiseudulta on vaan lähdettävä, että voisi toteuttaa itseään täydesti. Näin kävi myös Siamak Nanghianille, joka joutui pakenemaan kotimaansa Iranin vainoja Suomeen.
Myös Minna Kettunen korosti hengellisen kotiseudun merkitystä, se kulkee ihmisen mukana maapallon toiselta laidalta, auttaa löytämään sovun ja rauhan uusissakin oloissa.
Kolmantena näkökulmana kotiseutuun saimme tutustua Johannes Linnankosken Pakolaiset romaanin taustoihin. Linnankoski oli toimittaja, kansavalistaja ja kirjailija, joka asettui 1900-luvun vaihteessa hetkeksi Alapitkälle Lapnlahdella kirjoittamaan ja rauhoittumaan yhteiskunnallisista riennoista. Siellä kohtasi hämäläisperheen, joka oli muuttanut Alapitkälle. Heikkilän ja Vanhalan perheen vanhalla isännällä oli huomattavan nuori vaimo, joka oli raskaana. Kävi ilmi, että perhe oli lähtenyt Akaasta pakoon häpeää. Tästä aiheesta syntyi sittemmin romaani Pakolaiset.
Savolaisten ja hämäläisten kohtaamisesta syntyi herkullisia keskusteluja. Linnankosken mielestä savolaiset olivat viisaita ja taitavia kielenkäyttäjiä, älykkäitä gentlemanneja. Tarkemmin tutustuttuaan hän mainitsi myös itserakkauden ja ivallisuuden.
Heikkälän esitys toi seminaarin teemaan maanläheisen käytännön näkökulman. Perinteisessä agraariyhteiskunnassakin muutettiin varsin vilkkaasti, eikä vakaa paikallaanpysyvä talollisuus ollut suinkaan maaseudun tyypillisin elämäntapa. Muuttaminen oli valinta vapaampiin oloihin, oma valinta, joka paransi elämänlaatua. Sukuhistorian ja paikallishistoria tutkiminen tuo tärkeitä nyansseja historian yleisiin totuuksiin. Kotiseudulta lähtö on usein myönteinen asia, jolloin myös uusiin oloihin sopeutuminen on helpompaa.
Voisiko lapsuuden kokemus kotiseudun maisemasta ja siinä eletyn elämän kokemuksista siirtyä geeneissä? Yhtäkkiä huomaatkin olevasi ”kotona”, vaikka olet ihan muilla mailla. Trauman siirtyminen geenitasolle lienee ihan tieteellisesti todistettu asia. Miksei siis voimakas myönteinen asia voisi siirtyä samoin?
Haapo Huttusen kotiseutua kuvittava, palkittu työ Pohjois-Savon kotiseutuyhdistyksen 2021-22 järjestämässä lasten ja ja nuorten kuvataidekilpailussa. Hänellä kotiseutumuisto on bensan käryä ja iloista yhdessäoloa.
Sain eilen käsiini Antti Heikkisen Yaran historiikin Kiveen kirjoitettu. Olin myös paikalla kirjan julkistamistilaisuudessa, valitettavasti jouduin lähtemään tilaisuudesta vähän ennen aikojaan. Paikalla oli sali täynnä aiheesta kiinnostuneita kuntalaisia.
Antti Heikkinen ja Seppo Timonen Siilinjärven kirjaston lukusalissa Yaran historiikinjulkistamistilaisuudessa.
Kirja on historiikki, yhtiöiden arkistoja kerrotaan tutkitun, lehtileikkeitä on löydetty ja ihmisiä haastateltu. Projekti on ilmeisesti ollut tekeillä jo pitemmän aikaa. Pikaisesti katsellen tuli positiivinen ajatus, että on haluttu kirjoittaa yhtiön ihmisten historiaa, ei nimettömän tehtaan tai kaivoksen kehityksen vaiheita. Haastattelussa Heikkinen sanoikin sen hyvin, ”ei yhtään pylväsdiagrammia”.
Ensimmäinen yllätys oli, etteivät Antti Heikkinen ja toimituskunta ole katsoneet tarpeelliseksi lähteyttää teosta muiden kuin valokuvien osalta. Kirjoittajalle on vaan tupsahtanut tarkkaa tietoa yhtiön ja kaivoksen eri vaiheista. Ettei historia vallan tylsäksi kävisi, niin henkilöt laitetaan keskustelemaan kuvitteellisia vuoropuheluja. Tämä lupsakka tyylilaji haittasi minua jo vähän Kuuslahden kyläkirjassakin. Heikkinen ei luota historian faktojen riittävän, että kirjasta saisi kiinnostavan.
Heikkinen kertoi saaneensa kirjoittaa epäkohdista ja epäonnistumisista vapaasti. Se on hyvä. Yrityshistoriat, tai tässä ”romaani”, voidaan kirjoittaa hyvin monella tavalla. Heikkisen tapa on yksi valinta, lupsakan savolainen ”suattaa olla näin tai sitten toesinkin päen”, mutta minuun tämä ei nyt oikein pure. Monet romaanikirjailijatkin laittavat nykyisin kirjojensa loppuun tutkimuslähteitä, jos kokevat saaneensa tarinan kuljetukseen niistä merkittävää hyötyä.
Loppuun siististi koottu lähdeluettelo olisi nostanut kirjan arvoa välittömästi. Siitä lukija oisi voinut saada tietoa, miten kirjailija on valintoihinsa päätynyt. Lähdeluettelo avaa myös harrastuneelle lukijalle väylän vertailla ja tutkia lisää. Nyt lukija jää Heikkisen ja Yaran umpioon.
Yaran vaiheista tullaan toivottavasti kirjoittamaan vielä jatkossakin, mutta hiukan harmittaa, että yhtiön resursseilla valittiin kirjoittaa näin.
Kirjoitin keväällä 2019 historiablogiini viiden tekstin sarjan kaivoksen ja yhtiönhistoriasta. Lukemani perusteella olen varma, että noita kymmeniä työtunteja vaatineita tekstejä on käytetty tausta-aineistona. Puhumattakaan Eeva Seppälästä, joka kirjoitti Rikkihappo OY/Kemiran historian. Mielestäni on epäkohteliasta ja ylimielistä jättää toisten työ huomioimatta. Lähdeviittauksia ei tähän työhön kaipaa, mutta sisäsiistiä olisi ollut laatia kirjan loppuun lähdeluettelo.
Antti Heikkisen tuotteliaisuus ja työkyky on hengästyttävää, voi olla että ihan kaikkiin yksityiskohtiin ei vaan ole ehtinyt ottautua. Mutta pieneltä vaikuttava asia voi sinänsä ansiokkaassa kirjassa syödä työn vaikuttavuutta yllättävän paljon.
Hienoa, että kirjan tuotto menee kunnan hyvinvointi- ja mielenterveystyöhön. Siitä Yaralle kiitos!
Kirjaa myydään 20 euron hintaan ainakin kirjastossa.
Akuliinan palvelutalon väkeä kahvilla. Paloturvallisuusriski pilkottaa vasemmalla. Tällä kertaa televisio on kiinni.
Vierailen usein läheiseni luona Akuliinan palvelutalossa. Se on omillaan tai pienillä kotiavuilla elävien ikäihmisten koti. Asumisyhteisö, jossa jokaisella on oma huoneisto ja yhteisiä tiloja. Joka kerta, kun tulen pääovelta palvelutalon asumispuolelle ilahdun viihtyisästä oleskelutilasta. Se on korkea, valoisa ja värikäs koko talon yhteinen olohuone. Mukavissa, itse valituissa sohvissa ja tuoleissa on hyvä istua ja viihtyä.
Kuten suomalaisissa olohuoneissa yleensäkin, tilassa on iso taulutelevisio. Monesti taloon tullessani kuulen, kuinka kisastudio pauhaa tai jumalanpalvelus omasta kotikirkosta on meneillään. Yhdessä katsotaan ja kommentoidaan tanssit, viihdytään elokuvien parissa. Laitteeseen voi liittää myös tietokoneen, joten porukalla kuunnellaan myös musiikkia.
Kun monen ikäihmisen liikkuminen käy vaikeaksi, niin seurustelu ja sosiaalisuus keskittyvät varsin paljon talon toimintoihin ja tiloihin. Oleskelutilan yhteisiin kahvi-, musiikki ja televisiotuokioihin on helppo tulla mukaan. Ja jos joku vakituisista ei ilmesty paikalle, niin sitten käydään kuulostelemassa kaverin vointia.
Monen vanhuksen elo voi olla varsin yksinäistä, sillä lapset ja suku saattaa olla toisella puolella maailmaa. Silloin asumisyhteisön merkitys on erityisen tärkeä.
Minun on helppo samaistua tähän, sillä itselleni yhteisiin kisastudioihin ja koko kansakuntaa liikuttaviin hetkiin osallistuminen television kautta on niin tuttua. Olen televisiosukupolvea. Nuorena Pöljälläkin hurrasimme Helen Takalolle, Juha Miedolle ja koimme yhdessä kansakunnan surut ja ilot.
Tämän vuoksi oli hyvin hämmästynyt, kun kuulin äskettäin palotarkastajan kehottaneen poistamaan taulutelevision Akuliinan yhteisistä tiloista, koska televisio on paloturvallisuusriski.
Akuliina on asukkaiden koti. Minusta tällainen viranomaispäätös ei ota huomioon riittävästi asukkaiden tarpeita. Tavallaan huonekaluton, paljas selli olisi paloturvallisin, mutta sellaisen me kaikki ymmärrämme äärimmäisen epämiellyttäväksi ympäristöksi. Parasta turvallisuutta vanhenemisessa on mielestäni yhteisöllisyys ja ystävyys. Yksinäisyys sairastuttaa ja todistetusti tappaa.
Olen varma, että tähän asiaan löytyy järkevä, riskit vertaileva ja asukkaiden tarpeita kunnioittava päätös.
Kumpu-kirja – ilmiö nimeltä Siilinjärven Huvikumpu 1980-2000. Jouko Roivainen, Jussi Kumpulainen, Mikko Vehviläinen ja Seppo Turpeinen.
Motörhead Huvikummussa 29.4. 1984. Kuva Anne Toivanen, Kumpu-kirja.
Kun Leo Miettinen ja Siilinjärven Hiihtoseura avasivat Huvikummun keikka- ja tanssipaikan vuonna 1980, elettiin Suomessa ja Siilinjärvellä vahvan taloudellisen nousun aikaa. Siilinjärvi suorastaan kihisi nuorta energiaa, kun paikkakunnan väkiluku lähes kaksinkertaistui 1970-luvulla. Kumpu-kirjan työryhmä on tehnyt kulttuuriteon kerätessään talteen 20 vuoden tarinat.
Kirjasta löytyy monia tasoja. Löytyy varmasti kiinnostavaa tietoa musaharrastajille, anekdootteja muusikoista ja ainutlaatuisia fanien ottamia kuvia. Ilmeisen perusteelliset keikkalistat kiinnostanevat monia. Huvikumpu oli merkittävä keikkapaikka, jossa kävi kansainvälisestikin kiinnostavia bändejä.
Toisaalta Kumpu-kirjan tekijät ovat kirjoittaneet arvokkaan nuorisohistorian. Entisten nuorten kertomukset Huvikumpuun taivaltamisen vaivoista ja vitsauksista, vanhempien suhtautumisesta ja nuorten keskinäisestä tohinasta ovat valloittavia. Ihan parasta koko kirjassa!
Mukana on siilinjärveläisten nuorten muusikoiden muisteluja, niistä lukijalle avautuu mukavasti kirkonkylän nuorison elonpiiri oppikouluineen ja kirkonkylän maisemineen. Tanssikulttuurin historian avaaminen pitäjässä pitemmältä jaksolta on myös kiinnostavaa.
Mantun rooli tanssipaikkana kerrotaan hyvin, mutta jostakin syystä on jäänyt mainitsematta talon vaihe suojeluskuntatalon vuosina 1925-1944. Silloinkin siellä tanssittiin, vaikka tuolloin ennen tansseja piti aina kärvistellä kuunnellen puheita ja runonlausuntaa ensin. Nurkkatanssien suosion taustalla saattoi aikanaan ollakin se, ettei silloin tarvinnut kuunnella kansakoulunopettajan tai kirkkoherran puhetta ennen ilonpitoa.
Tulin Siilinjärvelle lukion opettajaksi vuonna 1989. Kyllä Huvikumpu koululla jonkin verran keskustelua herätti, mutta ehkä enemmän yläkoulun puolella. Hetken ajattelin, että olisiko kirjassa ollut hyvä olla mukana vaikkapa opettajien tarinoita, mutta heti oivalsin, että ei tietenkään. Kumpu-kirja on alueen nuorison sukupolvikokemus, joka ansaitsee tulla kerrotuksi nuorten omina kokemuksina ja kertomuksina. Nuorisohan on kuitenkin aina pilalla.
Siilinjärvellä on harrastettu paljon paikallishistorian tutkimusta. Meillä on kaksi hienoa kuntahistoriikkia ja monista kunnan kylistä on kirjoitettu kylähistoria. Sotien veteraanien ja sota-ajan kotirintaman muistoista on kirjoitettu historiikkeja ja muisteloita.
Sota-aika oli sukupolvikokemus, joka muovasi aikakautensa nuorten elämää ratkaisevalla tavalla. Kumpu-kirja asettuu sukupolvikokemuksena mukavasti paikallishistorian jatkumoon, mutta riemukkaasti erilaisena kokemuksena.
”Olen usein pohtinut, että olipa ihanaa olla nuori 80-luvulla!Siis asua Siilinjärvellä ja saada käydä Huvikummussa miltei joka perjantai-ilta. Oli paikka, jossa tavata kavereita ja muita nuoria ja tanssia, nauttia musiikista ja hieman ehkä juhliakin.” (Raili Wilkerson)
Kumpu-kirja tekee myös näkyväksi Leo Miettisen ja hänen perheensä kovan talkootyön keikkapaikan kehittämisessä ja pyörittämisessä. Heidän mukanaan Kumpuun kehittyi myös ilmeisen sopuisa elo nuorten ja järjestysmiesten välille. Oli rajat, mutta myös riittävästi ystävällisyyttä ja joustoa.
”Ihan tarkkaa vuotta en muista milloin ensimmäisen kerran tapasin Leo ”Leksa” Miettisen, mutta täytyy heti alkuun sanoa, että Leksa oli näistä ”hiihtoliiton järkkäreistä” vaimonsa kanssa keikkajärjestäjänä paras.” Teijo Erkinharju
Tanssi- ja keikkapaikka Huvikummun historian kirjoittaminen on arvokas kulttuuriteko. Kiitos tekijöille ja Huvikummun yhteisölle Facebookissa!
J. Karjalainen ilmassa. Kuva Sirpa Lehtinen, Kumpu-kirja.
Taavetti Roivaisen ja Wilhelmiina Lipposen torpan savutupa Saarismäessä Siilinjärvellä. Talo on rakennettu 1870-luvulla. Kuva vuodelta 1956. Siilinjärven pitäjänelokuva.
Olen vuosikausia harrastanut perinteistä kotiseututyötä, jonka taustalla on ihanne talonpoikaisesta pysyvyydestä. Olen tutkinut kotikylän tilojen ja sukujen historiaa, suojellut vanhaa asemarakennusta, kirjoitellut kotikylän ihmisistä. Viimeisimmäksi innostuin isojaosta, jossa nimenomaan saa tietoa kylän tilallisten oloista. Mutta kuinka monella suomalaisella on satojen vuosien jatkumo asumista ja elämää samoilla mailla ja mannuilla?
Suvun köyhtyminen, sodat ja teknologinen murros ovat vieneet monilta ihmisiltä kodin ja kotiseudun, osalta kokonaan ja lopullisesti. Ei ole paluuta eikä paikkaa, missä muistella.
Roivaisilla oli 1720-luvulta alkaen oma tila Mikkajärvellä, nykyisen Lapinlahden kunnassa. Isovihan vaikeudet suistivat edellisen omistajan varattomuuteen ja valtio antoi tilan Matti Roivaiselle, joka pystyi maksamaan verorästit. Roivaiset onnistuivat sinnittelemään tilallisina noin sata vuotta, jolloin viimeinen Roivainen myi tilansa ja muutti pois Mikalta. Tavallaan sota koitui heidänkin kohtalokseen, silla Suomen sodan kiusat kohdistuivat erityisesti Kuopio-Iisalmi tienvarsikyliin.
Suku eli loisina, renkeinä, torppareina ja lampuoteina, kunnes 1931 ukkini Kusti Roivainen osti pientilan Hoikin kylältä.
Samoin kiinnitti huomiota, että Pöljällä 1809 vahvistetun isojaon suvuista kovin moni katosi 1800-luvulla tilanomistajien ryhmästä. Esimerkiksi Kejoset, Toivaset, Miettiset, osa Savolaisista. Tilallistenkin elinolot olivat epävarmat, tarvittiin vain yksi paha tautitalvi tai nälkäaika, niin isotkin talot suistuivat velkoihin ja uusien omistajien käsiin.
Irtain työväki liikkui, eikä näissä suvuissa aina syntynyt kovinkaan suurta kotiseuturakkautta. Vielä 1900-luvun vaihteessa nämä seudut olivat hyvin köyhiä, kulkutaudit jylläsivät ja osa väestöstä oli aliravittua ja asui kurjasti. Ihmiset muuttivat usein, eikä heille välttämättä syntynyt minkäänlaisia ”kotiarkistoja” tai esineistöä, jota olisi haluttu tai voitu säilyttää jälkipolville.
Suuri kotiseutunsa menettänyt ryhmä olivat tietysti sotien 1939-44 evakot, jotka joutuivat rakentamaan elämänsä uusille asuinsijoille. Heidän oli myös pakko hyväksyä, ettei paluuta entisille kotiseuduille koskaan tule olemaan. Neuvostoliiton romahdettua monet saivat kuitenkin vielä käydä tutkimassa tuttuja maisemia, koskettaa edes niitä kotitalojen kivijalkoja heinikoiden keskeltä.
Heillä kotiseutu eli perheyhteyden, perinteisten tapojen, uskonnon ja muistelutyön kautta. Vähitellen syntyi kaksi kotia, se muistojen Karjala ja nykyisyys Siilinjärvellä.
Siilinjärvellä elää myös satoja ihmisiä, joiden kotiseutu on kadonnut pysyvästi. Ei ole edes kotimaisemaa. On vain rikastehiekka-altaita, louhosta, sivukivikasoja, kipsiä siellä, missä ennen oli eläviä kyliä ja asutusta. On valokuvia ja muistoja, kohta vain valokuvia.
Hyvin harva suomalainen voi palata säilyneeseen kotiseudun ympäristöön. Muutos on välttämätöntä ja vääjäämätöntä. Ajattelen, että hyvään elämään kuuluu myös aimo annos pysyvyyttä, tavalla tai toisella.
Talo Kasurilantieltä kuvattuna. Siilinjärvi, muutoksen ja mylleryksen kunta. Siellä ei säily luonnonympäristö, ei kulttuurimaisema, mutta siellä täällä kylien raiteilla on aikaikkunoita menneisyyteen.
Kadonneisiin kotiseutuihin kuuluu myös täydellisesti muuttunut kaupunkiympäristö. Esimerkiksi kirjailija Sirpa Kähkönen on palauttanut tuotannossaan vanhan puutalo-Kuopion uudelleen näkyväksi ja antaa teoksissaan lukijoille mahdollisuuden taas kokea jo kadonnut ympäristö. Näinkin voi tehdä kotiseututyötä.
Airan mietteitä 