Puheenvuoro Roivainen-Roivas-Roivanen sukokouksessa
Tikkurila 1922
Sukututkimusharrastukseen on varmasti yhtä monta motiivia kuin on sukututkijaakin. Kerron nyt hiukan omista harrastuksistani. Ensiksikin en ole koskaan pitänyt itseäni sukututkijana, koska harrastukseni on suuntautunut mikrohistoriaan kylän tasolla. Nykyisin ajattelen, että olen sukututkija siinä mielessä, että olen tutkinut sukuni elinpiiriä ainakin viiden sukupolven ajalta.
Eräänä innoituksen hetkenä nimittäin keksin, että alan tutkia ja kirjoittaa ihmisistä ja asioista, jotka ovat tapahtuneet kahdeksan kilometrin säteellä syntymäkodistani.
Miksi kahdeksan kilometriä? Ajattelen, että se on noin 10-vuotiaan lapsen maailman piiri 1960- ja 1970-luvun vaihteen Pohjois-Savossa, pienviljelijäperheessä. Vähän isompi kuin koulupiiri, mutta rajaus tiivistää elinpiirini aika hyvin.
Sattumoisin isäni puolen suku on asunut lähes koko ajan tuon piirin sisällä. Välillä mietinkin, että olen ehkä kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa suvun tarinaa ja keskittynyt nyt kymmenen vuotta lähipiiriin. Kuin sipuli, kerros kerrokselta kohti ydintä, kyyneleitä vältellen?
Jotkut terapeutit käyttävät menetelmänä sukuselvitystä. Sukua tutkimalla voi etäännyttää itsensä hetkeksi, koettaa katsoa objektiivisesti läheisiään, edeltäviä sukupolvia ja heidän mahdollisuuksiaan historian kriiseissä ja rakennemuutoksissa.
Mitä isäni puolen suku oli oppinut historiasta ja elämästä?
Isosoisoukkini Lassi Roivainen Mikalla kuoli kuumeeseen 1833, saman kulkutaudin uhriksi joutui myös hänen vanhin poikansa Jussi. 1830-luvun alussa Suomea koetteli kulkutautien rypäs, joka näkyy väestötilastoissa huomattavana kuolleisuuden nousuna. Mikan kylä on Kuopio-Iisalmi tien välittömässä läheisyydessä, joten taudit saavuttivat asukkaat helpommin kuin syrjäisten kylien ihmiset.
Lassin tilan peri hänen poikansa Taavetti, isoisoukkini. Mikan tila oli varsin vaatimaton, perunkirjoituksen mukaan tilalla oli kolme lehmää, ruuna, kaksi lammasta ja jonkin verran tavallisia maatilan tarve-esineitä. Taavettikin oli jo saanut kokea elämän arvaamattomuutta, sillä hänen ensimmäinen puolisonsa oli kuollut tuberkuloosiin, Taavetilla oli yksi pieni tytär huollettavanaan.
Taavetti näyttää kuitenkin ajautuneen alenevaan säätykiertoon. Hän meni uusiin naimisiin Kaisa Toivasen kanssa, mutta myi tilansa 1843 sukulaisilleen ja muutti Kuopion pitäjään. Sieltä matka jatkui Maaningan Hamulaan ja lopulta loiseksi Pöljän kylälle. Pieni piiri maantieteellisesti.
Pöljällä perheeseen syntyivät vielä lapset Taavetti ja Eeva Sohvi.
Isoisoukki Taavetti kuoli horkkaan 1856. Puoliso Kaisa kuoli 1865, hän oli ajautunut kylän kirkonvaivaisten ryhmään. Nuorimmat perheen lapset jäivät orpoina Pöljän kylällä, mutta kyläyhteisö antoi turvan tuolloin 12- ja 10-vuotiaille lapsille. Erityisen merkityksellistä tämä oli, sillä vuosina 1866-68 Suomea koetteli katovuodet, siitä seurannut nälkä ja kulkutautien riesa. Kaisa Toivasella oli sukuyhteys Pöljän kylällä tilallisina jo pitkään vaikuttaneisiin Toivasiin. Isoukkini Taavetti on merkitty kirkonkirjoissa Pulasteen talon kasvattipojaksi, tila oli tuolloin Toivasten hallussa.
Molemmat lapset asettuivat Pöljälle, menevät naimisiin ja aloittivat itsenäisen elämänsä.
Näin isoukillani Taavetilla oli omassa kokemuksessa isän ja äidin kuolemat hänen ollessaan vielä lapsi. Lisäksi hän koki nälkävuodet niin, että puute ja pula tuli varmasti tutuksi. Taavetti aloitti hiljaisen, kovalla työllä lunastetun nousu loisesta torppariksi ja lopulta kokotilan vuokraajaksi eli lampuotiksi.
Taavetti sai torpparisopimuksen puolisonsa Wilhelmiina Lipposen kanssa vuonna 1882 Saarismäkeen, joka oli syrjäinen korpi. Sinne puolisot ja kasvava lapsikatras kaskesivat ja raivasivat pellot, rakensivat pytingit. Pariskunnan savutupa oli muuten vielä asuttuna ja käytössä 1960-luvun alkupuolella. Silloin siellä ei kylläkään enää asunut Roivaisia.
Taavetin ja Wilhelmiinan sukupolvi sai elää aikana, jolloin Suomen luonnonolot olivat suotuisat ja väkiluku kasvoi. Puolisoiden yhdeksästä lapsesta kahdeksan eli aikuiseksi ja perusti perheen. Heidänkin lapsilleen kuitenkin riitti suuria mullistuksia, kuten 1. maailmansota, Suomen itsenäistyminen ja sisällissota. Pohjois.Savossa nämä murroskaudet näkyivät huomattavasti lievemmin kuin eteläisessä Suomessa. Ei ollut sotatoimia, ei poliittista terroria sen paremmin punaisten kuin valkoistenkaan tekemänä. Taavetin ja Wilhelmiinan pojat olivat vähän yli-ikäisiä sotimaan, joten kukaan heistä ei ollut aseissa.
Taavetin ja Wilhelmiinan torpparisopimusta ei jatkettu 1903. Muistitietojen mukaan tämä oli suuri pettymys Taavetille ja Wilhelmiinalle, sillä perhe oli rakentanut 25 vuotta elämäänsä Saarismäkeen. Heille kävi kuitenkin hyvin, sillä he saivat viljeltäväkseen varsin ison tilan Pöljällä, lähellä entistä torppaa. Heistä tuli kokotilan vuokraajia eli lampuoteja Hoikin tilalle.
Perheen lapsista Kusti ja Taavetti jäivät viljelemään tilaa, kun heidän vanhempansa ikääntyivät. Roivaala oli ihan komea talo Hoikin kylällä. Kun vanha Taavetti kuoli vuonna 1924, niin pojat päättivät jatkaa yhteistaloutta. Niinpä Taavetti nuoremman ja Kustin lapset elivät lapsuuttaan yhdessä. Kustilla oli Anna-Helena Sirviön kanssa kolme lasta ja Taavetilla Hilma Myöhäsen kanssa 13.
Vuonna 1929 suuri lama iski Pöljällekin. Se aiheutti taloudellisten riskien toteutumista, Roivaisten tilan omistajat halusivat myydä tilansa. Ensimmäiseksi he tarjosivat tilaa Kusti ja Taavetille, jotka eivät uskaltaneet velkaantua ja ostaa tilaa. Erityisesti Taavetti oli kauppaa vastaa, jolloin tila myytiin ulkopuoliselle. Veljesten yhteistalous hajosi ja kumpikin osti pienen tilan itselleen.
Tähän liittyy sukutarina, kuinka Kusti masentui syvästi 1930-luvun alun laman aikaan ja pelkäsi menettävänsä kaiken. Uuden tilan ostoon oli otettu lainaa. Hänen puolisonsa Anna-Helena kertoi myöhemmin, että ”kyllä minä työn tein Kustin kanssa, että ei olisi ihan hulluksi tullut”.
Tämä tarina kosketti minua. Ensimmäisen kerran kuulin mainittavan masennusta perheessäni, vaikka olen itse eläkkeellä masennuksen takia, sisareni eläköityi myös saman vaivan takia.
Entäpä, jos se tosiaankin on sukuvika, kun suksi ei luista? Siirtyikö Taavetin ja Wilhelmiinan nälkävuosista, taudeista ja torpparin elämän epävarmuudesta opittu tieto Kustille? Toisaalta erkaantuminen omaan talouteen saattoi myös olla erittäin stressaavaa ihmiselle, joka oli nähnyt sukusiteiden yms. merkityksen vaikeuksissa. Velka ja itsenäistyminen olivat vaikea yhtälö. Ongelmista selvittiin. Tilaan hankittiin vielä 1930-luvulla vähän lisämaata.
Kusti-ukkini ja Taavetin sukupolvi oli Pohjois-Savossa saanut elää suhteellisen väkivallattoman vaiheen historiassa 1850-luvulta alkaen. Sen sijaan heidän 1910-luvulla ja myöhemmin syntyneet lapsensa joutuivat kohtaamaan talvisodan ja jatkosodan kauhut, kuoleman ja kärsimyksen.
Kustin ja Taavetin laajennetusta perheestä, joka eli yhteistaloudessa aina vuoteen 1930 saakka, kuoli sodissa kaksi poikaa, Taavetti ja Väinö. Lisäksi näiden poikien serkku Pekka Roivainen kuoli myös. Nämä perheet elivät lähekkäin, nuoret miehet olivat eläneet yhdessä koko lapsuutensa. Väinö oli isäni veli. Isäni tuli sodasta fyysisesti terveenä kotiin, mutta kai kaikilta rintaman kauhut kokeneille jotakin mielen pohjalle jäi. Hän otti vuonna 1956 isänsä Kustin kuoltua tilan isännyyden.
Minulle on tullut kuva, että isän puolen sukuni on ollut tavattoman työteliästä ja yritteliästä väkeä. Isänikin laajensi tilaa ja seuraavat sukupolvet ovat jatkaneet viljelyä sitkeästi. Mutta työteliäisyyden rinnalla on selvästi havaittavissa taipumus masennukseen. Ei ehkä ihan kliinisessä mielessä, että olisi tarvittu lääkärin apua, mutta tietynlainen pessimismi on näkynyt. Olemme olleet varsin varovaisia, riskin ottaminen ei ole ollut suvulleni tyypillistä. Varovaisia, vaatimattomia, ahkeria ja enimmäkseen yhteisöön sopeutuvia.
Nykyisin ihmisiä pidetään kovin omavoimaisina yksilöinä, joiden mielenterveyttä psykologisoidaan lehtien palstoilla ja kotikeittiöissä. Minulle suvun vaiheiden tunteminen on avannut yhteiskunnallisen näkökulman psyykkiseen hyvinvointiin. Jokainen ihminen syntyy aikaan ja paikkaan.
Hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneenä ja sen turvaverkoista nauttineena ihmisenä olen itsekin ajatellut, että mieleni vaivat ovat vain minun vaivojani. Elämääni on helpottanut yleinen elintason nousu 1960-luvulta, hyvä koulutus ja terveydenhuolto. Olen syntynyt jatkuvaan edistykseen. Silti minä väsyin, sammuin parhaassa työiässä. Ajattelen, että minussa on ollut haurautta ja säröjä, jotka altistivat masennukselle.
Nykyisin puhutaan resilienssistä. Sillä tarkoitetaan ihmisen kykyä kovankin iskun kohdatessaan löytää jotakin myönteistä, löytää ratkaisu. Eikä luovuttaa, särkyä, masentua. Sitä minulla ei tainnut olla. Sen sijaan paljon sisua, ruhjovaa yrittämistä ja viimeiseen asti pinnistämistä.
Viime vuodet ovat osoittaneet, että edeltävien sukupolvien vitsaukset ja elämänkriisit eivät ole hävinneet edes meidän eurooppalaisten jokapäiväisestä elämästä. Yllättäen nuo niin kovin kaukaiset muinoisten sukulaisten kokemat historian vaiheet ovatkin alkaneet tuntua läheisiltä ja aivan mahdollisilta kokemuksilta myös 2000-luvun suomalaisena.
Masennuksen sanotaan olevan suomalainen kansansairaus. Minusta sitä pitäisi tutkia myös historian valossa. Sukupolvet siirtävät taakkojaan seuraaville. Niitä taakkoja totisesti on riittänyt myöhään vaurastuneessa ja sotien runtelemassa Suomessa.
Airan mietteitä 