Pekka Niiranen, Työleirien saaristo. Työleirijärjestelmä Suomessa vuosina 1942-44.
Vuosia sitten minuun otti yhteyttä Risto Joutjärvi. Hän teki kirjaa äitinsä tietojen pohjalta naisten työleirijärjestelmästä Suomessa. Hänellä oli dramaattisia tietoja Heinäveden kurileiristä, jossa naisia olisi pahoinpidelty ja rääkätty. Hänellä oli myös tieto, että Siilinjärvellä olisi ollut naisten kurileiri. Olin aika skeptinen, mutta haastattelin muutamia sota-ajan kokenutta ja sen hyvin muistavaa siilinjärveläistä. Kukaan ei tiennyt sellaista olleen.
Risto Joutjärvi julkaisi kirjan äitinsä muistelmista. “Valvojana naisten erityisleirillä. Saara Tuukkasen muistelmat 1943-44.” Luin kirjan ja siinä oli paljon epäuskottavaa, mutta myös luotettavaa tietoa. Naisten työleirit jäivät vaivaamaan mieltä, mutta vasta nyt niistä on tehty perusteellinen tutkimus. Toimittaja, dosentti Pekka Niirasen väitöskirja hyväksyttiin syksyllä 2022.
Niiranen kuvaa tiukasti arkistolähteisiin nojaten työleirijärjestelmän syntyä ja erityisesti naisten osaa sodanaikaisessa leirijärjestelmässä. Työleirijärjestelmä syntyi, koska Suomi pani liikekannalle jatkosodan alussa 1941 lähes 700 000 miestä, jolloin kotirintamalle syntyi huutava työvoimapula. Kuinka taata metsäteollisuuden raaka-ainetarve, lämpö ja ruoka tällaisessa tilanteessa?
Kansakunta ponnisti voimansa äärimmilleen, kaikki vähemmän tärkeät tai ei niin kiireelliset investoinnit siirrettiin hamaan tulevaisuuteen työvoimapulan vuoksi. Esimerkkinä Niiranen kertoo Jännevirran siltatyömaan, joka lykkääntyi sodan vuoksi.
Aluksi kansaa innostettiin talkoisiin. Niihin osallistuttiinkin innokkaasti. Sitten ryhdyttiin tarkastelemaan työvoiman vajaakäyttöä ja kuntien työvoimapäälliköt saivat tehtäväkseen siirtää työvoimaa, esim. lomautettuja tehdastyöläisiä muihin töihin.
Sota-aikana oli voimassa työvelvollisuus, joka koski periaatteessa kaikkia terveitä 18-56-vuotiaita kansalaisia. Työvelvollisuuslaki (1942) antoi mahdollisuuden rangaista työvelvollista sakoilla ja vankeudella, jos työmääräystä ei noudatettu.Suomessa järjestettiin jopa työvelvollisuuskutsunnat niin miehille kuin naisillekin vuonna 1943.
Kaikkien oli työskenneltävä ”työrintamalla”. Pelkillä talkoilla ei talouden tarpeita tyydytetty. Niiranen kuvaa tutkimuksessaan, kuinka ensi haravoitiin työttömät, ”valesairaat” ja puolikuntoiset miehet töihin. Sitten katse kääntyi ”joutilaisiin” naisiin, koululaisiin ja vankityövoimaan. Lopulta jopa pienten lasten äitejä määrättiin työpalvelukseen, lapset oli laitettava muualle hoitoon. Lisäksi alettiin kiinnittää erityistä huomiota ”työtä vieroksuvaan aineekseen” tai ”pahantapaista elämää” viettäviin naisiin.
Leirityö oli useimmiten maataloustyötä, metsätöitä, halonhakkuuta, turpeennostoa yms. Aluksi ajateltiin, ettei metsätyö sovi naisille. Sittemmin ajattelu muuttui ja naiset työskentelivät hyvinkin karuissa olosuhteissa ja heikoissa varusteissa metsätöissä.
Passituksen työleirille voi saada henkilö, joka ei noudattanut oman kuntansa työpäällikön työmääräyksiä. Aluksi työleireille passittamisesta päätettiin ministeriötasolla, mutta myöhemmin työvoimapiiri antoi päätökset. Kunnan työvoimapäälliköllä oli esittäjänä paljon valtaa. Niirasen tutkimuksen yksi erityinen ansio on siinä, että siinä on runsaasti tapauskertomuksia ihmisistä byrokratian rattaissa. Työministeriö, työvoimapiiri, kunnan työvoimapäällikkö ja työvoimalautakunta pallottelivat päätöksiä keskenään.
Byrokratiasta esimerkkinä leirien kategoriat. Oli tavallinen työleiri, erikoisleiri ja vielä erityinen työmuodostelma. Viimeinen leirimuoto oli selkeästi rangaistusluontoinen. Työvelvollisuutta laiminlyönyt henkilö voitiin määrätä erityiseen työmuodostelmaan eli kurileirille enintään vuodeksi. Kurileiri tarkoitettu henkilöille, jotka niskuroivat työmääräyksiä vastaan, karkailivat tai elivät pahantapaista elämää. Viimemainitulla tarkoitettiin juopottelua ja prostituutiota.
Paikallisesti kiinnostavaa tutkimuksessa on se, että Lapinlahdella oli peräti kaksi naisten kurileiriä, toinen Karvasalmella ja toinen Martikkalassa 1943-44. Karvasalmen leiri muutti vielä loppuajoikseen Pajujärvelle. Leiriläiset asuivat nuorisoseurantalossa ja parakeissa. Lapinlahden leirit olivat metsätyöleirejä. Lisäksi alussa mainitsemani Siilinjärven metsätyöleiri on Niirasen mukaan ollut toiminnassa lyhyen aikaa marras-joulukuussa 1943. Ei ole tietoa, missä leiri sijaitsi.
Leirijärjestelmä oli byrokraattinen ja ilmeisen tehoton työsuoritusten osalta. Erikoistyöleireillä oli Suomessa Niirasen mukaan noin 2300 henkilöä. ”Työleiriltä saadut tulot eivät millään tavoin vastanneet leirien ylläpitokustannuksia, eivätkä leiriläisten henkilökohtaiset palkkatulot riittäneet edes päivittäisen aterian maksamiseen. Työleirejä katsottiin kuitenkin tarvittavan, sillä niille määrätyt henkilöt olivat poissa muiden silmistä, jolloin he eivät heikentäneet kotirintaman yhteishenkeä ja työmoraalia.”
Leirikontrollin alistamaksi joutuivat jo muutenkin yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olleet naiset. He olivat köyhiä, kouluttamattomia tai alkoholisoituneita ja jotkut heistä olivat elättäneet itseään prostituutiolla. Poliittisista syistä leireille ei Niirasen mukaan jouduttu. Voikin olla niin, että äärivasemmiston aktiivit olivat jo vankilassa. Lisäksi vapaana olevat noudattivat yhteiskunnan sääntöjä pysyäkseen toimintakykyisenä. Kommunisteilla oli jonkin verran maanalaista toimintaa jatkosodan aikana.
Niirasen tutkimus on tavattoman tärkeä työ. Se näyttää karulla tavalla, kuinka lain turva on hauras kriisiaikoina. Varsinkin, jos et ole ns. kunnon kansalainen. Toisaalta työ osoittaa myös sen, että aivan laittomaksi meno ei yltynyt. Viranomaisten päätöksistä valitettiin ja ratkaisuja oikaistiin. Olen melko varma, että Niirasen tutkimus ei jää viimeiseksi aiheesta.
Airan mietteitä 