Mietteitä Lapinlahden kotiseutuseminaarin jälkeen lokakuussa 2022
Pohjois-Savon kotiseutuyhdistysten liitto järjesti jo perinteiseksi muodostuneen kotiseutuseminaarin Lapinlahdella 15.10.2022. Tapahtumaa tukee Pohjois-Savon liitto. Tilaisuuden sujuvista järjestelyistä vastasi tällä kertaa Lapinlahden kotiseutuyhdistys, jonka 70-vuotisen taipaleen juhlistamiseen seminaari istuikin vallan mainiosti.
Seminaarin teemana oli pohtia kadotettuja ja uudelleen löydettyjä kotiseutuja. Pyydetyt puhujat saivat tietysti varioida teemaa haluamallaan tavalla. Puheenvuorot käyttivät FT Kaarina Kananen, FT Hannu Heikkilä ja kirjailija Minna Kettunen. Näistä puheenvuoroista syntyi ehyt, kiinnostava ja liikuttavakin kokonaisuus.
Että voi kadottaa jotakin, se pitää ensin olla olemassa. Kotiseutu on tutun polun tai kadun tuntu jalkapohjissa, uimapaikan viileä pulahdus veden pehmeään syliin, keinun hurja vauhti ja mahanpohjassa tuntuva pelonsekainen riemu.
Kotiseutu syntyy lapsuuden kokemuksista, sukujuhlista ja tarinoista. Se on hajuja, makuja ja yhteisiä kokemuksia toisten ihmisten kanssa, muistoja sukulaisista ja läheisistä jossakin paikassa. Kotiseudulla ja lapsuudessa päivittäiset kokemukset rakentavat vastausta lapsen kysymykseen: ”Kuka minä olen maailmassa?”
Kaarina Kananen on tutkinut siirtokarjalaisten sopeutumista Ylä-Savoon. Hänen puheenvuorostaan jäi mieleen syvällinen ymmärrys ensinnäkin kotiseudun merkityksestä ja sen menetyksen trauman ymmärtämisestä. Lapsuudenkodin menetys voi olla kuin kuolema, josta eloon nouseminen vaatii uudessa ympäristössä hyväksyvää kannattelua, kokemusta uuteen yhteisöön kuulumisesta ja myönteisten kokemusten kokemisesta.
Suuria menetyksiä kokeneita ihmisiä on kuultava. Sieltä kasvaa toipuminen.
Kananen korosti myös menetyksiä kokeiden ihmisten tarvetta turvalliseen tilaan ja ihmisoikeuksien mukaiseen kohteluun. Kiinnostava oli myös ajatus sisäisestä kotiseudusta, jonka ymmärsin lapsuudesta asti kumpuavana kokemuksesta, että on kotona maailmassa. Sen yksi taso on esimerkiksi vahva hengellinen elämä.
Minna Kettunen on perehtynyt kirjailijantyössään Lapinlahden alueen historiaan ja ihmisiin. Hän on tutkinut mm. Halosen taiteilijasuvun vaiheita sekä perehtynyt Lapinlahden siirtokarjalaisten tarinoihin. Häneltä on juuri ilmestynyt evakuoitujen tuloa Alapitkälle kuvaava romaani Jaetun maan lapset.
Pekka Haloselle kotiseutu säilyi vahvana tunnesiteenä, muistoina salakkaverkoilla käynnistä ja Väisälänmäestä. Kuitenkin hänen kotiseutusuhteeseen liittyi vaikea särö, joka vei hänet vuosikymmeniksi pois Lapinlahdelta. Taiteilijoihin kohdistettu pilkka ja ahtaat ajatusmallit satuttivat häntä syvästi. Joskus kotiseudulta on vaan lähdettävä, että voisi toteuttaa itseään täydesti. Näin kävi myös Siamak Nanghianille, joka joutui pakenemaan kotimaansa Iranin vainoja Suomeen.
Myös Minna Kettunen korosti hengellisen kotiseudun merkitystä, se kulkee ihmisen mukana maapallon toiselta laidalta, auttaa löytämään sovun ja rauhan uusissakin oloissa.
Kolmantena näkökulmana kotiseutuun saimme tutustua Johannes Linnankosken Pakolaiset romaanin taustoihin. Linnankoski oli toimittaja, kansavalistaja ja kirjailija, joka asettui 1900-luvun vaihteessa hetkeksi Alapitkälle Lapnlahdella kirjoittamaan ja rauhoittumaan yhteiskunnallisista riennoista. Siellä kohtasi hämäläisperheen, joka oli muuttanut Alapitkälle. Heikkilän ja Vanhalan perheen vanhalla isännällä oli huomattavan nuori vaimo, joka oli raskaana. Kävi ilmi, että perhe oli lähtenyt Akaasta pakoon häpeää. Tästä aiheesta syntyi sittemmin romaani Pakolaiset.
Savolaisten ja hämäläisten kohtaamisesta syntyi herkullisia keskusteluja. Linnankosken mielestä savolaiset olivat viisaita ja taitavia kielenkäyttäjiä, älykkäitä gentlemanneja. Tarkemmin tutustuttuaan hän mainitsi myös itserakkauden ja ivallisuuden.
Heikkälän esitys toi seminaarin teemaan maanläheisen käytännön näkökulman. Perinteisessä agraariyhteiskunnassakin muutettiin varsin vilkkaasti, eikä vakaa paikallaanpysyvä talollisuus ollut suinkaan maaseudun tyypillisin elämäntapa. Muuttaminen oli valinta vapaampiin oloihin, oma valinta, joka paransi elämänlaatua. Sukuhistorian ja paikallishistoria tutkiminen tuo tärkeitä nyansseja historian yleisiin totuuksiin. Kotiseudulta lähtö on usein myönteinen asia, jolloin myös uusiin oloihin sopeutuminen on helpompaa.
Voisiko lapsuuden kokemus kotiseudun maisemasta ja siinä eletyn elämän kokemuksista siirtyä geeneissä? Yhtäkkiä huomaatkin olevasi ”kotona”, vaikka olet ihan muilla mailla. Trauman siirtyminen geenitasolle lienee ihan tieteellisesti todistettu asia. Miksei siis voimakas myönteinen asia voisi siirtyä samoin?
Airan mietteitä 